Vähällä parempi

Herään tyhjästä asunnosta Tampereella. Päivän treenit on osaltani peruttu. Minulla on mukanani kannettava tietokone, iPhone, kirja, musikaalin käsikirjoitus jossa minulla on puolen tusinaa repliikkiä, sekä sekalainen kokoelma nuotteja. Kiipeilykengät, joita olisin käyttänyt TK:n boulderhallilla mikäli olisin jäänyt illaksi tänne.

Teen kananmunaan reiän jottei se halkeaisi kun keitän sen. Jään katsomaan kuinka ylipaine purkautuu jatkuvana virtana minimaalisesta reiästä, ja välillä käyn vaihtamassa kännykästäni paremman biisin. Kiva fiilis. Sellainen olo, että tässä on kaikki mitä tarvitsen.

Kotona minulla ei ole samanlaista fiilistä. Miksi? Siellähän on kaikki – stereot, telkkari, vaikka mitä viihdettä, ja nopea laajakaista. Ehkä kyse on juuri siitä; liiat mahdollisuudet ajavat minut maksimoimaan viihtymistä sen sijaan, että nauttisin aamupalan laittamisesta ja sen hitaasta syömisestä. Ravinnosta tulee sijaistoimintaa, ja aamuani rytmittää kolmen minuutin pituiset youtube-pätkät joille hymähtelen aamupuuron lomasta.

Minua hävettää kirjoittaa se tähän, mutta miksi kieltää sitä; kirjoitan syvän rauhan tuomasta sisäisestä rauhasta, ja elän kuin pahin mahdollinen ylinopean ajan kasvatti. Tiedän millainen elämä tuo minulle eniten mielihyvää pitkällä tähtäimellä, mikä on parasta minun henkiselle hyvinvoinnille, ja kuitenkin toimin päinvastoin. Tämä tekopyhyyden huipentuma jatkaa harjoittelua.

Istahdan Hämeentien Coffee Houseen. Puhun ensitöikseni isän kanssa puhelimessa yli puoli tuntia, juon kupin kahvia, hengitän syvään. Tässä on hyvä. Juna lähtee puolen tunnin kuluttua. Päätän lähteä ostamaan lippua – ei kato tule kiire sitten (!).


(fiiliskuva eiliseltä, Jyri ja Laura)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *