Vielä kaupungissa pyöräilystä

Olen muuttanut fillarilla-ajotyyliäni huomattavasti rauhallisemmaksi muutettuani Tampereelle. Siltikään en ole varma kuinka kauan täällä voi selvitä ehjin nahoin. 

Klo 9.25 ajan pyörätietä alamäkeen, kun samaan suuntaan autotiellä kulkeva auto kääntyy suoraan eteeni pyörätielle, vilkuttamatta ja katsomatta. Minulla on nopeutta n. 37 km/h, ja hätäjarrutuksen jälkeen marginaalia jää n. metri. Ajelen auton perässä sisäpihalle ja annan tulikivenkatkuisen palautteen. Autoilija pyytää vilpittömästi anteeksi, sulan kuin lumiukko kesähelteellä ja toivottelen kiivastumisestani nolostuneena hyvät päivänjatkot. Jos jotain tästä opin, niin sen, kuinka helposti konfliktia voi helpottaa puhtaalla vilpittömyydellä.

Klo 15.30 ajan pyörätietä kotiinpäin, kun pakettiauto on pysähtynyt puoliksi suojatielle odottamaan paikkaa liikennevirrassa. Päätiellä on juuri sillä hetkellä vilkasta, joten uskaltaudun suojatielle auton eteen. Otan erityisen varovaisesti koska tiedän tulosuuntani olevan lähellä auton etupilaria, eli ns. kuolleessa etukulmassa. Juuri ollessani auton edessä pakettiauton kuljettaja keksii ajaa vielä keskemmälle risteystä. Väistän niin paljon autotien suuntaan kun pystyn, ja saan pyörää taivutettua juuri niin paljon sivuun ettei poljin kolise etupuskuriin. Autoa ajanut papparainen katsoo minua kuin ei olisi nähnyt polkupyörää aikaisemmin, tuijottaa vaan monttu auki kuin näyttelijä palkkakuittia.

Toki, toisten syyttäminen ja oman vastuun kieltäminen on näätämäistä. Ja onhan se myönnettävä – olen monesti ajanut pyörällä niin typerästi ettei ole voinut muuta kuin hävetä. Mutta tällä kertaa en olisi voinut tehdä juuri mitään toisin. Tai no, olisin voinut ajaa hitaammin. Mutta kuinka hitaasti pyöräilijän oikein pitää ajaa?

/end of rant. Huoh. Ajelenpa jatkossa vielä varovaisemmin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *