Parkour, vanha ystävä

Kävin Helsingin visiitillä TeaK:illa kääntymässä, ja hetkessä huomasin olevani liikuntatunnilla demoilemassa Parkouria ristiriitaisin tuntein. Yhtäältä opettaminen rakkaasta aiheesta oli kivaa, toisaalta mietin etukäteen onko minulla enää mitään annettavaa. En tällä erää edes omista lenkkareita, tosin syy siihen on enemmänkin se, etten ole varma onko nykyinen juoksulenkkari-malli kovinkaan optimaalinen tai luonnollinen jalalle. 

Toisaalta, kun ryhdyimme oikeasti hommiin, selvisi aika nopeasti ettei opetuksen kannalta haittaa vaikka en hypikkään voltteja muurien yli. Ensalkuun riittää oikein hyvin vain se, että mietitään yhdessä miten muurin yli pääsee mahdollisimman sujuvasti, mistä osista joku tietty liikesarja koostuu, ja miten joku liike voisi olla sulavampi. Siitähän parkourissa on minulle kaikkein eniten kyse, sulavuudesta, flow:sta. Tämän jälkeen vahvana kakkosena on silmien avaaminen, se, että oppii uuden tavan katsoa ympäröivää maailmaa ja sen mahdollisuuksia.

Olen opettanut aika vähän, mutta se oli sekä haastavaa, että todella antoisaa. Oppilaat puhkuivat intoa, ja ainakin melkein kaikki intoutuivat kokeilemaan yhtä sun toista, vaikka ihmiset tietenkin ponnistavat lajiin aika eri taustoista. Ja innostuin minäkin – lopussa pompin syysaamussa pelkässä t-paidassa ja silti hiestä märkänä. Vanhat liikesarjat löytyivät kropasta helposti, mitä nyt pientä jäykkyyttä havaittavissa.

Tänä aamuna keho muistutti siitä, etten ole enää 20-vuotias; en äkkiseltään keksi yhtään lihasta, joka ei olisi hellänä. AIVAN PARASTA.

Tampere! Näytä mulle missä on sun parkour-paikat, piirrä ne kartalle!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *