Viro pyörällä 15-21.7.2012

Pari sanaa valmisteluista

Lähtöni Viroon oli kaikkea muuta kuin oppikirjalähtö. Kävin tilaamassa fillarin reilua viikkoa ennen lähtöä, ja sitä lupailtiin alkuviikosta. Sitten loppuviikosta. Lopulta se tuli juuri sinä lauantaina kun kaavailemani reissuviikko alkoi. Kävin 30 km testilenkillä peräkärryn kanssa, mutta siltikin kalusto oli kaikkea muuta kuin tuttu saati sisäänajettu.

Suunnitelmissani oli ajaa Tallinnasta Haapsaluun, sieltä Pärnuun, Tartoon ja jostain idän kautta takaisin. Tyydyin hyvin summittaiseen ennakkosuunnitteluun; majapaikkoja on kuulemma tiuhaan, jokamiehenoikeutta ei ole suomen tyyliin, mutta missä vaan voi telttailla ku kysyy eka. Yritin googlailla jotain rikollisuudesta, mutten löytänyt kuin varoituksia rikollisjengeistä sekä irtokoirista jotka purevat pyöräijöitä nilkkaan. Niin, ja kalaa ei kannata syödä koska yksi (1) suomalainen oli kerran saanut siitä vatsataudin.

Sinänsä hyvä, etten suunnitellut reissua kovin hyvin etukäteen, koska toteutunut reitti oli jotain ihan muuta kuin se mitä alunperin suunnittelin. Asiaan;

 

Matkaan

Ajelen ulos lautasta uneliaan Tallinnan kaduille kymmenen maissa sunnuntai-aamuna. Parin tunnin yöunet painaa silmäluomia, ja lounaspaikan uupuessa tyydyn espressoon.

Tallinna on hyvin länsimainen ja joustava turistien avuttomuuden edessä, ja maalle lähteminen tuntuu tämän turvaverkon jättämiseltä. Ilmassa on lopun ajan tuntua. Kauhukuvat Via Balticasta pelottavat, joten suuntaan lounaaseen Keilan kautta.

 

Klassinen ympyrävirhe

Seikkailuni Viron maaperällä saa valmistelujen arvoisen aloituksen kun tie ei ota löytyäkseen. Luotettavan oloinen sveitsiläinen turisti saa päähänsä neuvoa minua, ja löydän itseni taas satamasta. Mittarissa on 9 km Virolaisella maaperällä, mutta matka ei ole edennyt metriäkään. Otan konservatiivisemman lähestymistavan, löydän Paldinski maantien ja syön Hesburgerissa. Taivas ripsii vettä niskaan, vaihdan puistossa pyöräilyshortsit ja sadevaatteet.

Keilan kylässä ajelen punaisen Seatin perässä joka ajaa suhteellisen rivakasti liikenneympyrään. Auton oikea eturengas kolahtaa kanttariin, ja rengas tyhjenee vääntyneeltä vanteelta sihisten. Pysähdyn bussipysäkille, ja käyn viemässä irronneen pölykapselin hyvin hämmentyneen oloiselle kuskille. “Tänan vägan!”, paljon kiitoksia!, pappa huikkaa ja rupeaa vaihtamaan rengasta naama punakkana. Reissussa tapahtuu, I guess.

Sade ei ota laantuakseen, vaan yltyy mitä pitemmälle pääsen. Gore-takki pitää veden ulkopuolella, mutta sitä tulee niin paljon että sitä valuu molemmista hihansuista noroina asvaltille. Vettä valuu myös kypärän läpi, mutta jostain syystä sitä ei edes huomaa – ehkä se lämpiää hiuksissa sen verran. Eturenkaasta roiskuava vesi taas osuu viistoputkeen, jolloin allani on ikäänkuin jatkuva hieno vesisumu. Silloin tällöin ohi ajaa rekka, ja tuntuu että katoan veteen. Sormien iho menee kippuralle kuin uimahallissa. Tässä vaiheessa veden määrä vielä naurattaa.

Maantiellä ajaminen kypsyttää, ja käännyn googlemapsin ehdottamalle pienemmälle tielle. Vähän epäilyttää, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Tie on täydellinen – pieni öljysorapintainen tie joka mutkittelee pellon keskellä. Pysähdyn valokuvaamaan rauniota, ja aika tuntuu pysähtyvän – vasemmalla on pelto jolla traktori tekee yksinäistä työtään, edempää kuuluu hevosen hirnunta, puiden takaa pilkistää kivitalon rauniot, ja oikealla puolella on ränsistynyt kartano jonka piha on moitteettomassa kunnossa.

Maisemat menevät autiommiksi mitä pidemmälle pääsen. Öljysora vaihtuu kuoppaiseksi hiekkatieksi, ja yritän parhaani mukaan väistellä syviä vesilätäköitä. Jossain vaiheessa huomaan olevani keskellä jonkin sortin kaivosta, ja innostunut ihmettely lähenee pelkoa – onko tämä umpikuja?

Lopulta tie supistuu pelkäksi traktoripoluksi, mutta kumma kyllä se jatkuu takaisin maantielle. Risteyksessä on virolaiseen tyyliin hieno pyörätie joka loppuu kuin seinään 20 metrin päähän. Sitä taas seuraa polku jolle on asetettu pyöräilykielto. Se on kuitenkin ainoa järkevä reitti;

Polvea kivistää – on idioottimaista lähteä ilman totuttelua pyöräretkelle. Mietin mitä eroa on määrätietoisuudella ja itsepäisyydellä, ja käännyn vähän pienemmälle maantielle Riisiperen suuntaan.

Vatsassa kurnii, eikä majataloja höyryävine lihapatoineen ole näkynyt koko päivänä. Pysähdyn hiekkatien risteykseen, kaivan retkikeittimen esiin ja väännän retkisapuskan. Ohi ajelee puolen tusinaa autoilijaa, joista jokainen hidastaa kohdallani ja tuijottaa minua kuin maailman kahdeksatta ihmettä. Lopulta eteeni kaartaa poliisiauto. He ihmettelevät olenko eksynyt, johon vastaan että minulla on huutava nälkä. Poliisit katsovat höyryävää lautastani, nauravat hyväntahtoisesti ja jatkavat matkaansa. Jännittäväksi homman tekee se, että minusta tuntui vahvasti siltä etteivät he osuneet paikalle sattumalta. Joku ohiajaneista autoilijoista oli soittanut poliisille. Miksi?

 

Matin maja

Riisiperen kohdalla vastaan tulee pimeässä hohtava kyltti; “Matin maja”. Minulla ei varsinaisesti ole nälkä, pikemminkin vähän paha olo ahmimisesta, mutta kuiva sisätila houkuttaa. Riisun sadevaatteeni eteiseen. Ilmassa haisee rasva, ruokalistalla on vain erilaisia wursteja ja leikkeitä, ja tiskin takana on epäämäärinen konkkaronkka vironvenäläisiä. Tunnen oloni alastomaksi tiukoissa pyöräilyshortseissa. Tilaan kokiksen ja kivennäisveden, ja kyselen onko seudulla mahdollista telttailla. Pitäjät puistelevat päätään epäuskoisesti, ja kertovat että lähin majoitus on Haapsalussa. Kyselen myös missä menee pyörätie Haapsaluun, ja työntekijä ei tiedä edes sitä. Kokis nostaa hetkellisesti verensokerin kattoon ja oloni pahenee entisestään. Puen sadevaatteet ylle ja hyppään takaisin pyörän selkään. Pyörätie löytyy parisataa metriä majatalon takaa.

 

 

Läänemaa tervistee

Riisiperestä kulki rautatie Haapsaluun, kunnes se eräänä päivänä yksityistettiin. Linja ei kannattanut, joten yrittäjä teki sen ainoan taloudellisesti kannattavan ratkaisun – lakkautti linjan ja möi kiskot. Jään miettimään kuinkakohan kauas tämä meni päättäjien alkuperäisestä tarkoituksesta.

Metsään hakattu linja ei jäänyt käyttämättä, vaan joku keksi rakennuttaa sille pyörätien. Tie sai juhallisen nimen; Terveystie – nostakoon tämä pyörätie kansalaisten terveyden uusiin sfääreihin! Se johtaa Riisperestä Haapsaluun, ja antaa hyvän käsityksen rautateiden suoruudesta; 53 kilometrin matkalla mutkia ei ole kuin muutama, ja ne ovat niin loivia ettei niitä huomaa kuin kartalla.

Pitäähän tämmönen ihme nähdä, ja kun Riisiperestä ei löydy edes telttapaikkaa, miksei siis jo tänään. Huolta aiheuttaa se, että mittarissa on tällä päivällä jo yli 70 kilometriä eikä olo ole voimakas. Jotenkin päädyn silti polkaisemaan pyörän liikkeelle. Matka ei lyhene valittamalla, eikä sade sadattelemalla.

Ja onhan se suora. Pari kertaa valitsen horisontista jonkun maanmerkin, ja katson mittarista kuinka pitkä matka sinne on. Niillä kerroilla kun muistan maanmerkin vielä ohittaessani sen, saan lukemaksi 3-5 km. Tie tuntuu jatkuvasti nousevalta, mutta rupean epäilemään ilmiötä psykologiseksi – lähdin merenpinnasta, ja myös Haapsalu on rannassa. Sen on siis pakko olla illuusio. “I’m alive” Next to normal-musikaalista tuntuu jollain tapaa oikealta tähän hetkeen, joten hoilaan sitä niin että seutu raikaa.

Tiesin odottaa vanhoja asemalaitureita, mutta siltikin on vaikea kuvailla kuinka absurdilta tuntuu saapua sille pyörällä. Pysähdyn hetkeksi ihmettelemään radan sivussa olevia korkeita valvontatorneilta näyttäviä rakennuksia, ja vanhaa sähkölaitosta jossa on ilmeisesti nykyään autourheilumuseo.

Jatkan matkaa. Kilometri, ja taas kilometri. Jossain vaiheessa läheltä kuuluu voimakas ääni joka kuulostaa aivan junalta. Koen välähdyksenomaisesti pakokauhua – eikö rata olekkaan poistettu käytöstä? Äänen edetessä kuulen, että se on jollain läheisellä maantiellä kiitävä kuorma-auto. Väsymys rupeaa ilmeisesti jo tekemään kepposiaan.

Reitin keskivaiheilla eteen tulee kylä nimeltä Risti. Asemalle on nimensä mukaisesti kasattu risti vanhoista ratakiskoista. Viereisestä infotaulusta selviää, että tältä asemalta kuljetettiin toisessa maailmansodassa yli 3000 ihmistä Siperiaan keskitysleireille tms. Vettä tulee kuin aisaa ja kuva jää ottamatta. Tunnelma on kaikin tavoin kylmäävä.

Ilta kääntyy kohti yötä, tienoo hämärtyy ja tie on edelleen luotisuora. Epätoivo voittaa, ja soitan ensimmäiseen kännykällä netistä löytämääni Haapsalulaisen majoituspaikan numeroon. Hotelli Laine vastaa ja sanelee hinnaksi 50€ yö. Se on huomattavasti budjettiani rapsakampi hinta, mutta tässä vaiheessa se on minulle aivan sama. Perustelen sen sillä, että litimärkien kamojeni kuivaaminen hostellissa olisi mahdotonta. Loppupeleissä minua ei edes kiinnosta onko se itsepetosta vai ei – lämmin huone, valkeat lakanat ja raikas aamiainen kuulostavat taivaallisilta.

Haaveilen pihvistä toistakymmentä kilometriä, mutta kun jäljellä on 15 km, pyörä ei meinaa heikotukseltani pysyä tiellä. Haaveet pihvin tirinästä saa jäädä ja pistän ruuan tulemaan keskellä pimeää hiekkatietä. Veden kiehuessa kävelen edestakaisin jäykistymisen pelossa. Pelkään etenkin kipeän polven puolesta.

Loppumatka menee aika heittämällä. Kuuntelen kuulokkeista biisin kerrallaan kunnes lopulta tulen Haapsalun asemalle. Hotelli löytyy parin hutin jälkeen, ja ovikelloa painamalla respan virkailijakin herää sohvalta. Olen litimärkä, ja pyöräni ja vaatteeni ovat yltäpäältä mudassa. Virkailija viittilöi huolestuneesti minua tuomaan pyörän sisään ikäänkuin varas jo vaanisi nurkan takana. Yritän jättää sen tuulikaappiin, mutta se pitää kuulemma tuoda vastaanottotiskin viereen. En kysele sen enempää, ihailen vain renkaanjälkiä kokolattiamatossa. As you wish. Laskeskelen polkeneeni päivän aikana suunnilleen 134 km.

 

Välipäivä Haapsalussa

Herätyskello pirisee jotta ehdin aamupalalle. Kurkkaan mennessäni kylpyhuoneeseen, ja huomaan kamojen olevan edelleen märkinä karttaa myöden. Päätös jäädä hotelliin toiseksi yöksi syntyy yhtä helpon itsepetoksen saattelemana kuin ensimmäisenäkin yönä.

Hotelli on melkolailla absurdi; kyse on jonkinlaisesta terveyshotellista jonne tulee voittopuolisesti suomalaisvieraita hoitoihin. Ilmeisesti tänne tullaan 4-5 päiväksi, jonka aikana käydään niin monessa hieronnassa, aromaterapiassa ja suolakivi-imeskelyssä kun ehditään. Aamupalana on erilaisia rasvaisia leikkeitä, kananmunaa, perunoita, pekonia, paahtoleipää ja onnekseni pieni kattila puuroa. Hotelli on siisti ja yrittää kovasti, mutta laadun leima jää uupumaan. Siniharmaiden ja hailakkojen pastillipintojen tunnelmasta tulee mieleen lähinnä saksalainen poliisisarja.

Pakkaan selkäreppuun kameran ja muistikirjan, ja suuntaan keskustaan. Markettia vastapäätä löytyy pyöräliike nimeltä Hawaii express. Menen ensisijaisesti ostamaan ketjuöljyä, mutta mukaan tarttuu myös pyöräilyhanskat. Tyttö kassan takana on ensimmäinen virolainen joka suhtautui innostuneesti kyselyihini, ja ihmettelee kovasti suunnitelmaani ajella Pärnuun – miten voit jättää saaret käymättä?

Käyn pienellä turistikierroksella, ja löydän sillan toiselta puolelta teollisuusalueen jolla on valtava määrä hylättyjä teollisuusrakennuksia. Sormia syyhyttää, mutta ilman seuraa en uskalla lähteä seikkailemaan, ja jostain kaikuva vahtikoiran haukunta saa varovaiseksi. Selväksi käy ainakin se, että Virossa on tykätty käyttää betonia, oli sitten kyse lyhtypylväistä tai aidoista.

Käyn vielä uudestaan pyöräliikkeessä kysymässä ravintolasuositusta, ja tyttö ohjaa minut hotellini lähellä sijaitsevaan kapakkiin. Samassa minulle selviää millainen on täkäläinen käsitys hyvästä ruuasta; laadukasta lihaa, ihan liikaa kastiketta, lohkoperunoita ja pari siivua tomaattia.

Illalla käyn vielä tutustumassa Haapsalun linnaan. Sisäänkäynnin vierellä on iso aukko;

Ohi kävelee kaksi suomalaisturistia;

-Kato, siitä on joku päättäny tulla läpi.

-Niin, idän suunnasta tietysti. 

Linnaa on kunnostettu koko kansan olohuoneeksi EU-rahoituksen turvin, ja jälki on tyylikästä – sisäpihalla on teatterilavaa ja leikkipuistoa, ja tiet ja nurmikot ovat siistissä kunnossa.

Istun vallin päällä auringonlaskussa toista tuntia ennen kuin jaksan lähteä takaisin hotellille. Kuultuani valtavasti suitsutusta saarista, huomisen n. sadan kilometrin maantierykäisy Pärnuun ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta. Istahdan illan päätteeksi hotellin autioon ravintolaan lasilliselle, ja teen uuden reittisuunnitelman. Manner-Viron kiertäminen jääköön toiselle kerralle.

 

Saarille

Herään ajoissa että ehtisin aamulla kauppaan ja yhdentoista lauttaan. Jotenkin kummasti onnistun kuitenkin aliarvioimaan lähtöön tarvittavan ajan. Satamaan tullessani lautta keinuu ulapalla ja seuraavaan lauttaan on 2h. Kello ei ole vielä kahtatoista mutta olen lomalla – tilaan Sakun ja rupean huoltamaan pyörää.

Tollanen fleda on ens kesänä muotia. Lupaan.

Parin kilometrin päässä satamasta koen tilanteen joka vaikuttaa hyvin uhkaavalta. Pysähdyn bussipysäkille hengähtämään, ja kohdalleni pysähtyy hyvin resuinen Opel Kadett. Autosta nousee ripeästi kaksi hyvin likaisen ja epäilyttävän näköstä miestä tupakka-askit kädessä. Polkaisen liikkeelle pelkoa näyttämättä. En tiedä onko siitä mitään hyötyä, koska kyllähän ne minut kiinni saisivat, mutta eteenpäin liikahtaminen tuntuu jotenkin järkevältä. Katson taakseni, Opel tekee u-käännöksen ja jätkät kävelevät rauhallisesti tupakoiden viereiseen taloon. Tunnen itseni höhlän vainoharhaiseksi turistiksi.

Saaret – ensimmäisenä Hiiumaa, vaikuttaa edellisestä pseudo-vaarallisesta kohtaamisesta huolimatta hyvin viehättävältä. Tunnelmassa on jotain Ahvenanmaa-maista. Samalla joka puolella on jäänteitä vanhasta – välillä tuntuu että olen 50-luvun Suomessa, välillä Neuvostoliitossa ja välillä jossain Keski-Euroopassa.

Ajelen kohti Käine:ä Sääre Tirp:in kautta. Matkalla syön yhden reissun parhaista aterioista Lest & Lammas-ravintolassa. Alkuruoka on aivan mainio, ja pääruokakin maistuu vaikka se noudattelee jo aiemmasta tuttua virolaista kaavaa; hyvää lihaa, liikaa kastiketta ja keskinkertaiset lisukkeet. Mutta ennenkaikkea paikassa on mukava tunnelma. Istun aurinkoisella terassilla ja surffailen ilmaisessa wifi-verkossa tyytyväisenä. Lopulta taivas rupeaa näyttämään pilvisemmältä, ja kiiruhdan kohti Sääre Tirp:piä.

Sääre Tirp on jotain käsittämätöntä. Kolmisen kilometriä pitkä niemi, joka kapenee kapenemistaan kunnes lopulta katoaa mereen. Aallot lyövät vasten niemeä molemmin puolin. Niemen kärjessä tuntuu että seison keskellä merta.

Jos katsoo tarkkaan, saattaa kaukana horisontissa nähdä minimaalisia pisteitä. Ne ovat ihmisiä.

Ristiaallokko.

Omakuva.

Näkymä toiseen suuntaan.Päivä on taittumassa iltaan, ja lähden ajelemaan länteen.

Idyllinen tie kiemurtelee pitkin rantaa, eivätkä maisemat muistuta mitään aiemmin näkemääni. Ilta-auringossa ohi kiihdyttelee parikin moottoripyörää, enkä yhtään ihmettele miksi he ovat tulleet ajamaan juuri tänne. Ajelen myös ensimmäisen näkemäni camping-alueen ohi. Haluan kuitenkin lähemmäs satamaa, joten jatkan matkaa. Toista camping-aluetta ei tietenkään tule, ja joudun kääntymään takaisin kohti Käineä koilliseen yösijan toivossa. Yöpyminen kylän ainoassa majatalossa maksaa parikymppiä, ja sisältää yksin minua varten katetun aamiaisen ja märän tervehdyksen valtavalta koiralta joka ei ihan ymmärrä kuinka iso se on. Lutunen tapaus, melkein pentu vielä. Näkymä ikkunasta;

 

 

Kohti Saaremaa:ta

Lautta menee vain kolmesti päivässä, joten myöhästyminen olisi todella tylsää. Arvioin kartasta että matkaa satamaan on n. 20 km, ja päätän lähteä matkaan n. puolitoista tuntia ennen lautan lähtöä.

Onnistun taas sähläämään lähdössä, ja polkasen matkaan vartin myöhässä. Ei hätää – happi on hyvä ja pyörä rullaa, ja reilun parinkympin keskinopeuden ylläpitäminen onnistuu vaivatta. Noin varttia ennen lautan lähtöä rullailen kylään josta sen pitäisi lähteä, ja näen kyltin “Ferry 5 km”. Vedän syvään henkeä, ja rupean polkemaan niin kovaa kun reisistä lähtee. Suoran oloinen pikkutie vaikuttaa mahdolliselta umpikujalta, joten käännyn isommalle tielle. Ikäväkseni huomaan että iso tie kiertää, ja mukaan mahtuu myös yksi tappavan pitkä loiva ylämäki. Toisaalta ylämäki lupailee myös alamäkeä, puren huulta ja painan kovempaa. Luvattu alamäkikin tulee, ja laskeudun kohti satamaa niin kovaa että takana heiluva kärry hirvittää. Kännykkä on repussa enkä tiedä mitä kello on – poljen kuin Greg LeMond legendaarisessa Tour De Francen voitossa 1989, ilman väliaikatietoja, täysiä. Satamaan tultaessa otan vielä pari ihmeellistä oikoreittiä parkkipaikkojen poikki, ja otan viimeisen spurtin kohti laiturin päässä siintävää lauttaa. Lautan porttia operoiva mies katsoo minua ilmeettömänä kun ajelen lauttaan, ja nostaa portin kiinni saman tien kun kärryni on lautassa. Hän jäi ilmeisesti odottamaan vaan koska näki minut polkemassa laiturilla. Kiitän viroksi, Aitäh!, ja mies murahtaa jotain takaisin.

Lautassa pyörämatkailijoita näkyy olevan enemmänkin. Yksi yksinäinen suomalainen tyttö polkemassa kaverinsa mökille, neljän virolaisen tytön tiimi polkemassa suunnilleen samaa lenkkiä kuin minä, sekä muutama saksalainen pyöräkunta joista en tiedä polkevatko he yhdessä vai erikseen. Yksi saksalainen pariskunta polkee tandemilla, jossa on isot takalaukut ja iso Barleyn peräkärry. Laskeskelen mielessäni, että polkijat mukaan lukien yhdistelmä painaa yli 200 kg – kyyti alamäissä on varmasti aikamoista.

Perillä lautta tyhjenee nyt jo tutuksi käyneellä tavalla – autot kurinalaisesti jono kerrallaan, ja pyörät etuajo-oikeutetusti mistä vaan välistä heti kun pääsee. Otan paikan aika etunenästä koska en halua jumiutua johonkin puolituttuun porukkaan. Jo muutaman kilometrin kuluttua vähemmän tavaramäärän kanssa reissaava suomalainen tyttö polkasee vastatuulessa kevyesti ohi, kädet käyrätangon alaotteella. Kärry tuntuu yhtäkkiä raskaalta.

 

Saaremaa

Jo Hiiumaalla nähty selkeästi mannerta turistikeskeisempi meininki jatkuu Saaremaalla – jo ensimmäisessä kylässä on turisti-info-piste ja ravintolassa englanninkielinen ruokalista. Tori tuntuu olevan kylän sydän, ja ihmiset parveilevat kirpputoripöytien ympärillä. Kylä on pieni – se tuntuu ulottuvan torilta vain muutaman sata metriä kuhunkin suuntaan, ja kuhina rajoittuu samalle alueelle. Lehtipuita on paljon, ja talot kurkkivat niiden välistä kuin pygmien majat.

Olen melkolailla keskellä Saaremaa:ta. Taivas on puolipilvinen, mutta aurinko tuntuu useimmiten paistavan juuri minun kohdalla. Maisema on todella vehreää, ja yhdessä raskaiden pilvien kanssa kontrastit ovat päräyttäviä;

Jos pitää rakentaa varasto, miksei tekisi siitä Klingonien taistelualuksen näköistä;

Köyhyys ja mutkaton ajattelu ajaa myös kohti luovuutta. Useasti näkee ratkaisuja, joita ei vauraammassa maassa olisi tehty. Esim. tämä vanha bussi on löytänyt tiensä kuorma-autojen punnitusaseman kopiksi;

Päivä taittuu iltaan, ja rullailen Saaremaan etelärannikolla sijaitsevaan Kuressaare:en. Samana viikonloppuna on oopperafestivaalit, ja kaduilla parveilee keski-ikäisiä pariskuntia fiinisti pukeutuneina. Tämä sopii pienen ja idyllisen pikkukaupungin henkeen erinomaisesti – yleisilme on siisti, ja talot hienossa kunnossa. Toki kaupungin keskellä on myös NL:n aikainen tiilistä rakennettu torni, joka seisoo kaupungin yläpuolella kuin isoveljen valvova silmä.

Majapaikaksi löytyy erittäin siisti ja edullinen majatalo-tyyppinen ratkaisu keskustan tuntumasta. Heitän kamat sinne, ja polkaisen takaisin keskustassa bongaamani siistin ruokaravintolan terassille. Ravintola edustaa monella tapaa koko kaupungin tilaa – tyylikäs ja trendikäs, tarjoilijat edustavia ja meny houkutteleva. Erinomainen alkuruoka, mutta pääruuan kohdalla taso romahtaa takaisin samaan vanhaan virolaiseen kaavaan; erinomaista lihaa, ja ihan liikaa punaviinikastiketta. Ts. yritys ja tahto on lujaa, mutta lopputulos on vähän harjoitteluasteella. Tähän voisi suhtautua nirppanokkaisesti tai lämmöllä. Lämpimässä kesäillassa on helppo päätyä jälkimmäiseen. Loppuillasta saan pöytääni suomalaista seuraa, ja punaviininhuuruinen ilta päättyi syvälliseen keskusteluun parisuhteista ja valokuvauksesta.

 

 

Kuressaare-Muhu

Syön aamupalaksi leipomossa niin oudon makuisen leivoksen, että yritän lähteä mahdollisimman rivakasti ja yllättävästi jottei ystävällinen tarjoilijatyttö ehtii kysyä miltä maistui. Vastapäiseen Kuressaare Linnateatri:in menee porukkaa, ja poikkean sinne innoissani toivossa, että saisin tavata paikallisia kolleegoita. Valitettavasti paikalla ei ole lainkaan talon väkeä, vaan kyseessä on Itämeri-seminaari. Olen toki hyvin tervetullut – paikalla on puhujia ihan suomesta saakka. Käännyn kannoillani. Myöhemmin teatterissa olisi tulossa ensi-iltaan Laura Ruohosen “Yksine” – harmi kun jää näkemättä.

Kamat kasaan, kärry kiinni ja tien päälle. Arvon aikani isossa risteyksessä oikeata reittiä, ja päädyn ajelemaan pois kaupungista sitä suurinta maantietä pitkin. Reilun kymmenen kilometrin päästä pääsen kääntymään pois päätieltä, ja kierrän kohti Muhu:a etelän kautta.

Kallemäe:ssä pysähdyn lounastamaan pienen kyläkaupan pihaan. Kylässä ei ole ruokapaikkaa, joten keittelen sapuskat retkikeittimellä ja kipaisen kaupasta kylmän oluen palan painikkeeksi. Hymähtelen pelottelulle varastelevista virolaisista, ja jätän pyörän lukitsemattomana pihaan.

Vähän ennen Muhu-saarelle siirtymistä joudun palaamaan takaisin päätielle, ja matka jatkuu ohittavia rekkoja jännittäessä. Onneksi liikennettä ei ole hirveästi, ja rekkakuskeilla tuntuu olevan taju siitä kuinka rajusti rekan ilmavirta heittelee orpoa pyöräilijää. En ikinä hymyile itse ottamissani kuvissa, ja juuri siksi;

Muhu:n pätkä menee leppoisasti. Syön Liiva:n kohdalla ravintolassa, jossa todennäköisesti pistetään illalla jalalla koreasti.

Itse jatkan matkaani aamulla varaamaani majoitusta kohti. Vastassa on maailman sympaattisin eläkeläispari. Isäntää naurattaa peräkärryni (“hassu kolli!”), kun taas emäntää puhuttaa ammatinvalintani ja se, ettei minulla ole tyttöystävää. Toiset tekevät työtä vastuusta tai pakosta, nämä suurella sydämellä.

 

Kohti mannerta

Aamulla edessä on lyhyt muutaman kilometrin siirtymä takaisin mantereen lautalle. Lauttoja menee tiuhaan, joten jätän katsomatta milloin seuraava menee. Sataman lähestyessä liikenne rupeaa yhtäkkiä vilkastumaan, päättelen seuraavan lähtevän kohta enkä osaa enää ajella rauhakseen. Ehdin hyvin.

Lautalla ihmiset nauttivat auringosta, ja etenkin vastaantuleva lautta sähköistää kamera kädessä seisovien ihmisten tunnelman. Mielestäni tärkeintä valokuvaamisessa on havaitseminen, ja tämäkin taivas menee useimmilta täysin ohi vaikka he seisoivat kamera kädessä naama oikeaan suuntaan.

Lautta purkautuu tuttuun tyyliin, ja jatkan kauppareissun jälkeen matkaani kohti koillista. Puiden lomassa vilkkuu raunioitunut kirkko;

Suomessa tämä kansallisaarre olisi joko purettu tai entistöity, tai vähintäänkin aidattu turvallisuussyistä. Virossa on tyydytty “kulku omalla vastuulla”-kylttiin ovella.

Portaiden kiipeäminen käy jännittäväksi, ja seuraavaa kuvaa ottaessa käy jo hieman huimaamaan.

Silmäpussit paljastavat, etten ole levännyt niin paljon kuin lomalla ehkä pitäisi.

Luonnon oma kontrasti käy jossain vaiheessa hulluksi;

Lihulan kohdalla käännyn pois päätieltä. Hetken päästä vastaan tulee talo, joka saa pysähtymään pitkäksi aikaan;

Myydään-kyltti sai tosissaan miettimään pikaista soittoa pankille. Mitä kaikkea tuollaiseen taloon voisikaan rakentaa?

Lihulasta Google Maps tarjoaa mielenkiintoista reittivaihtoehtoa päätien sivussa, ja tartun siihen ilolla. Pikkutien löytäminen vie hetken, ja ajelen reittiä etsiessäni muutaman hyvin kyseenalaisen maatilan pihan poikki. Koen kauhunhetkiä kääntyessäni erään autotallin kohdalla; kulman takana lihava sekarotuinen vahtikoira vahtii tallia ja säntää perääni niin kovaa kuin tassuista lähtee. Ehdin nähdä vain välkkyvät hampaat ja kuolan suupielissä kun polkasen pyörän täyteen vauhtiin. Sivusilmällä näen että koira on kiinni paksulla ketjulla, ja ymmärrän että kyse on vain siitä ehdinkö riittävän nopeasti ketjun pituuden päähän. Äkkiä kiristyvän ketjun viuhahdus ja avuton ulvahdus kertovat koiran häviöstä, mutta oma sykkeeni ei laske pitään aikaan. Hiljalleen rakennukset jäävät taakse, ja olen taas peltojen ja metsien keskellä.

Tie on pieni, mutta virkistävää vaihtelua maantielle. Tiepohja on kova, joten matkanopeus käy yllättävän korkeaksi ja saan kokea kapealla tiellä oikeata vauhdin hurmaa. Kirblan kohdalla reitti nousee takaisin maantielle. Pysähdyn bussipysäkille tutkailemaan karttaa, kun vastaan tulee toinen pitkämatkan pyöräilijä.

 

 

“Charlie”

-Hey!
-Hi!
-Where are you from?
-Britain, and you?
-Finland. How long have you been on tour?
-11 years, haha, can you believe it?

Mies kaivaa pyörämittaristaan kokonaismatkan, ja näyttää sitä minulle. Näytölle piirtyy lukema 88.000 ja risat, enkä järkytykseltäni muista oliko kyse kilometreistä vai maileista. Se kävi kuitenkin selväksi, että auringon haalentama mittari on jo toisella kierroksella, joten kokonaismatka on 188.000. Tämänhetkinen pyörä oli muistaakseni kuudes, ja tuo melko rupinen Cannondale on tähän mennessä nähnyt 16.000 km, ja vaihtuu uuteen seuraavalla kerralla kun reitti osuu Aasiaan jossa pyörät ovat halpoja.

-So how do you finance this, do you write travelling articles or…?
-Naaah, I’m older than you. I’ve had time to earn some money…and now I’m spending it.
-And how long do you intend to keep going?
-I’ve calculated that I’m good for another 10 years, then I’m broke….and shieeet, I guess I’ve seen everything by then.

Miestä ei hirveästi kiinnosta puhua menneisyydestään, vaan hän kääntää aina keskustelun luontevasti matkantekoon. Jostain syystä minulle välittyy, että hän on ollut aiemmin jollain kovan verenpaineen alalla, esim. pörssimeklarina tai sijoittajana, ja tehnyt täyskäännöksen elämässä. Hän tuntuu elävän täysin tässä hetkessä ja nyt. Kun on nälkä keitellään pastaa, ja kun väsyttää pystytetään teltta…ja huomenna sama uudestaan.

Häntä ei myöskään tunnu kiinnostavan minkäänlainen ennätysten rikkominen tai kunnian haaliminen. Venäjälle hän ei astu jalallakaan, koska on kuullut muilta pitkänmatkanpyöräilijöiltä niin paljon kauhutarinoita. Ja toisaalta hän varoo kertomasta itsestään asioita jotka paljastaisivat liikaa hänen henkilöllisyydestään. Hänen ainoa seuraava päämäärä on tapaaminen Marokossa, mutta joku hänen äänessä kertoo ettei hän halua kertoa siitäkään mitään yksityiskohtia;

-So you’re going to the islands now, are you?
-No, I’m going directly to Pärnu, I’m sort of in a hurry. I really can’t be any detours, as I need to be in Morocco by October. Haha.

Miehen kieli on sekamelska jota värittää runsas kirosanojen käyttö, hersyvä nauru, ja ilmaisut jotka kuulostavat milloin amerikkalaisilta, milloin australialaisilta ja milloin perusbrittiläisiltä. Tämä kaveri tietää mitä tekee, eikä hänellä ole huolta huomisesta. Oma päivämatkasta huolehtimiseni rupeaa tuntumaan idioottimaiselta, mutta päätän silti jatkaa matkaa.

-I better get going. Oh, what’s you’re name?
-Charlie!
-My name is Kai. Take care!
-You too, haha, bye!

Heti lähdön jälkeen harmitti etten muistanut ottaa tästä viiskymppisen surffarin, pankkiirin ja hipin risteytyksestä valokuvaa. Toisaalta tuntuu, että tämä oli juuri oikea tapa Charlielle. Ei ole muuta hetkeä kuin nyt, ja ainoa mitä tästä jutteluhetkestä jää on muisto ja tarina oman tiensä kulkijasta.

 

Google maps vie perille

Google maps oli jo aiemmin ohjannut minut mielenkiintoisille reiteille, joten tartun taas rohkeasti sen tarjoamaan kevyen liikkeen reittiin. Kirblasta tie johtaisi n. 30 km Vana-Vigalan kautta Märjamaalle. Ensimmäiset kymmenen kilometriä menevät leppoisasti, mutta tie käy hiljalleen heikommaksi. Vastaan tulee muutamakin auto, joista katsotaan epäuskoisesti keskellä peltotietä polkevaa matkapyöräilijää. Vana-Vigala tulee kuitenkin pian vastaan.

Reitti on ollut tähän mennessä selvä, mutta Vana-Vigalassa reitti katoaa. Karttani ei ole riittävän tarkka jotta siitä olisi apua, ja paikallinen kirjakaupan työntekijä ei osaa neuvoa sen enempää. Ympäri aution oloista kylää pyöriessäni isohko vapaana juokseva koira kiinnostuu minusta. Koira ei vaikuta vihaiselta, pikemminkin se vaikuttaa siltä että se haluaisi paimentaa minut takaisin laumaansa. Päivän aiempi koirakokemus saa minut kuitenkin varovaiseksi, joten päädyn jatkamaan matkaa aika vauhdilla, ja otan ensimmäisen metsätien joka näyttää mahdolliselta reitiltä. Reitti osoittautuu oikeaksi. Reitti menee kyllä aivan oikeaan suuntaan, mutta muutamaa kilometriä touhu menee naurettavaksi;

….mutta mitä pitemmälle pääsee, sen vaikeammalta tuntuu luovuttaa ja kääntyä takaisin. Välillä tien poikki menee ojia joissa on lähemmäs puoli metriä vettä ja välillä ylitän isompia ojia hyvin väliaikaisia siltoja pitkin. Toisaalta iloitsen siitä, että näen Viron maaseutua tavalla joka takuulla olisi jäänyt näkemättä ison tien varresta.

Jossain vaiheessa tie ylittää hiekkatien, ja reitin jatkon edessä eteeni tulee kielletyn ajosuunnan merkki.

Kaivan kartan esiin. Yllätyksekseni olen jo aivan Via Baltican kupeessa, joten käännyn kohti sitä. Ääripäästä toiseen. Samalla huomaan, että olisihan Vana-Vigalasta päässyt pois pienen maantienkin kautta, mutta pöh, metsässä oli kivempaa.

Via Balticaa katsoessa ymmärrän nopeasti miksi sitä ei suositella pyöräilyreitiksi. Tasaisin väliajoin ohi ajaa 2-3 rekan jonoja, joita seuraa kymmenien autojen jono jotka kärkkyvät mahdollismman pikaista ohituspaikkaa. Paikalliseen tyyliin ohituspaikaksi kelpaakin sitten melkein mikä vaan, enkä todella halua olla se ylimääräinen muuttuja siellä pientareella. Onnekseni samasta risteyksestä lähtee myös pienempi maantie, jonka kautta pääsee Märjamaalle hieman kiertäen.

Märjamaa on pieni kylä jonka sisääntuloväylällä on kameravalvonnasta varoittavat kyltit. Syön pubissa rasvaista pihviä kun paikallinen nuoriso tulee paikalle vanhalla bemarilla, ja rupeaa kittaamaan kaljaa viereisessä pöydässä. Tarjoilija vastailee ujosti kysymyksiini, kun muut tyytyvät tuijottamaan etäältä. Tunnen olevani hyvin outo lintu. Oikeastaan minun tekisi mieli jäädä Märjamaalle yöksi, mutta kylän hieman levoton meininki ei houkuttele telttailemaan. Soitan Raplaan majataloon, varaan yösijan ja lähden polkemaan illan viimeistä 25 kilometriä. Perille tullessani mittarissa on reippaasti yli 100 km.

Lyhtypylväässä on haikara tms;

Pienen lentokentän kohdalla asvaltissa on jonkun pilotin rakkaudentunnustus;

Ja viimeisen illan kunniaksi otan itsestäni täysin lavastetun kuvan tien päällä;

 

 

Kotia kohti

Syön minulle katetun aamiaisen hyvällä ruokahalulla, ja naureskelen rapaiselle pyörälleni jonka olen tällä kertaa saanut parkkeerata ruokapöytäni viereen. Tilanteen tekee huvittavaksi se, etten kertakaikkiaan ole nähnyt mitään syytä sille epäluottamukselle, jolla virolaiset suhtautuvat ympäristöönsä. Olin joskus reissun puolessa välissä ruvennut haastamaan käsitystä jättämällä aina kypäräni riippumaan ohjaustankoon lukitsemattomana – se ei ole kovin arvokas, ja on samalla helppo tapa mitata varasteluhalukkuutta. Toisaalta se viesittää, että tulen aivan juuri takaisin pyörälle. Kypärä säilyi paikallaan niin keskellä kaupunkia kuin ison marketin pihalla.

Takaisin tien päälle. Käyn hakemassa kaupasta välipalaa ja pullovettä marketista, ja käännän pyörän kohti Tallinnaa. Ehdin ajaa kaupan pihasta alle vain muutaman polkasun kun vesisade alkaa, ja vedän sadevaatteet niskaan jonkun virastotalon katoksen alla. Näkymä parin kilometrin päästä ei lupaile yhtään vakaampaa keliä;

Sateesta huolimatta päivän reilun 50 kilometrin etappi menee suhteellisen kevyesti. Ja selviääpä samalla se “oikea” reitti ulos Tallinnan keskustasta; luulin olevani vielä kaukana keskustasta kun huomasin yhtäkkiä olevani Viru-hotellin varjossa.

Muistan aiemmalta Ahvenamaanreissulta, että Siljan tiskillä saatetaan suhtautua hyvin nihkeästi lippujen ostoon paikan päältä. Päätän siis hoitaa asian netitse. Sattumalta yhdestä Grill’it ravintolan viereisestä kadunkulmasta löytyy avoin wifi-verkko, ja tilailen liput pienen lipan alla vesisateessa iPhonella. Jäljellä ei ole enää kuin itseni ravitseminen; lukitsen pyörän vaijereilla ja u-lukolla neuroottisen tarkasti ravintolan ulkopuolelle, menen sisään tilaamaan pihvin ja tuopin, ja käyn vessaassa vaihtamassa kuivat vaatteet risteilyä varten.

Ehdin juuri syödä ja kipata tuopin, kun rupeaa olemaan aika suunnata satamaan. Satamassa minut ohjataan tuttuun tyyliin autojonojen ohi – tunnen oloni etuoikeutetuksi kun saan ajella matelevien autojen ohi vauhdilla suoraan kärkeen.

 

 

Tallinna-Helsinki

Itse lauttamatka tuntuu jostain syystä harvinaisen raskaalta. Kukaan ei ole laivalla viihtymässä vaan pyrkimässä mahdollisimman nopeasti lahden yli, ja ilmassa on kyllästynyttä levottomuutta. Ne joiden ei tarvitse pitää huolta ajonkunnostaan, jonottavat nyrpein naamoin baaritiskille.

Tämä levottomuus lähtee purkautumaan autokannella lautan lähestyessä satamaa, ja lautan kolahtaessa rantaan tunnelma sähköistyy. Laivan moottorit jylläävät, ajorampin hydrauliikka ujeltaa, moottoripyöräilijät huudattavat moottoreitaan ja joku yksinäinen autohälytin ratkeaa huutamaan. Tunnelma muistuttaa hevoslaumasta joka odottaa laitumelle pääsyä. Olen taas jonon etunenässä, ja portin laskettua lähden moottoripyöräilijöiden letkan keskellä ajelemaan kohti vapaata tietä. Nuori virolainen moottoripyöräilijä kiihdyttelee leikillään vierelläni, mutta joutuu jarruttelemaan koska satamassa on 30:n nopeusrajoitus. Ensimmäisissä liikennevaloissa hyppään pyörätielle, ja otan motoristeihin kunnon kaulan. Seuraavassa risteyksessä kevyen liikenteen väylällä on punainen valo, ja moottoripyöräilijät ajavat ohi. Sama virolainen huikkaa minulle kädellä ja sudittelee iloisesti märällä asvaltilla kohti Länsiväylää. En muista miten Vieläkö on villihevosia-iskelmä menee.

Loppumatka menee hymyillen. Vasta nyt mieleeni tulee kunka tasaista Virossa on – pyörän nopeus nousee Meilahden alamäessä heittämällä korkeammaksi kuin kertaakaan koko reissun aikana.

 

 

Summaten

Tarkempi reitti tästä.

7 päivää reissussa, joista kuusi pyörän päällä. Matkaa yhteensä 550 kilometriä. Pari päivää sadetta, mutta se kuulunnee asiaan.

Paljon Viroa jäi vielä näkemättä. Ensi kerralla homman voisi suunnitella paremmin esim. suunnittelemalla yöpymiset etukäteen. Samalla teltan, makuualustan ja makuupussin voisi jättää kokonaan kotiin. Mukaan ei oikeastaan tarvi kuin yhdet vaihtovaatteet, sadevaatteet, jotain lämpimämpää, jotain missä nukkua ja tarvittavat varaosat. Ts. pärjäisi hyvin kevyellä tavaratelineellä ja kahdella pienellä sivulaukulla. Lisäksi joku tankolaukku, johon kartan saa näkyville, olisi kätevä. Ruoka on, ei nyt herkullista, mutta syötävää ja erittäin edullista, ja sitä saa sieltä täältä. Siltikin on hyvä varautua siihen, että jossain kohtaa voi tulla pitkiäkin välejä ilman hyvää lounaspaikkaa.

Toinen vaihtoehto olisi lähteä sinne vaan fiilistelemään ilman pyörää. Esim. bussilla Tartoon, ja sit satunnaista hengailua siellä pari päivää. Siihen riittäisi pitkä viikonloppu, eikä budjetin tarvitsisi olla kummonen.

Päälimmäiseksi fiilikseksi Virosta jäi se, että se jollain tapaa vielä hakee identiteettiään. Halu on kova, ja eteenpäin mennään. Voin olla väärässä, mutta minusta tuntui ettei siellä tiedetä dominoiko siellä itsenäinen Viro, muisto Neuvostoliitosta ja sen traumoista, vanhan perään haikailu, vai halu olla osa EU:ta.

Ja lopulta pelko. Taajamien sisääntuloväylillä ja maatilojen porteilla on turvakamera-kyltit, omakotitalojen ympärillä muurit ja lukitut portit ja joka toisessa pihassa vahtikoira. Siltikään en nähnyt mitään pelättävää, ainakaan jos malttaa pysyä selvinpäin ja pysyä poissa epäilyttäviltä alueilta. Mutta sitäkin enemmän nähtävää.

Viro on cool. Sinne on vielä palattava.

Ps. Valokuvauksesta kiinnostuneille; Tämän jutun kuvat on otettu Nikon D700-rungolla jossa 35-millinen objektiivi tai iPhonella. Poikkeuksena omakuva Sääretirpistä, jossa objektiivina oli 24-millinen Sigma. iPhone-kuvat käsittelin suoraan puhelimella, ja kameran kuvat myöhemmin fotarilla.

12 thoughts on “Viro pyörällä 15-21.7.2012”

  1. Moro

    Oli mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu tämä sinun päiväkirjasi Viron-reissulta. Kuvat olivat hyviä. Tekstiä oli sopivasti, kuvat oli täydennetty kuvatekstillä, kuvissa ja tekstissä oli sopivasi humööriäkin.

    Kiitos!

  2. HojoHojo KB

    Juu viihdyin tosi mukavalla reissusivullasi, hianoo tekstiä oli varsin sopivasti, kuten basist tuumasikin, ja kuvissa oli aitoa KB otetta!!
    Itse tutustuin Tyttöni kera Laulasmaa Spa:an viime wiikendillä, suosittelen. Ja keittiö tarjosi varsin makoisia lähiruoka vaihtoehtoja, majavan lihaa mm..

    Kevättä kohti

  3. Tosi hyviä vinkkejä! Kesällä suunnitelmissa pyöräreissu samoille suunnille.
    Hyvin kirjoitettu; helppolukuista juttua! :)

  4. olipa kivaa tekstiä.

    viro on aina maaliman paras matkailukohde suomalaiselle.
    kun huomioidaan sen läheisyys niin maantieteellisesti kuin kielellisestikin maahamme
    sekä yhä edelleen selkeästi suomea alhaisempi hintataso.
    pääosin hyvää ja ystävällistä palvelua ja paljon vanhaa aikaa, mennyttä maalimaa silmäiltäväksi.

    kiitos kun viitsit saattaa tämän kaiken luettavaksemme.

    -m-

  5. Muistan kun luin tämän juttusi ennen viime vuotista ekaa fillarireissuamme Viroon, tuli taas netissä vastaan. Juttusi antoi hyvät vinkit, ja oli muutenkin kivaa luettavaa. Sittemmin on tullut rampattua useasti Raplassa mainitsemassasi majatalossa (Krantsi Körts) kun on ollut sinnepäin asiaa muissa merkeissä. Niin Arskan mainitsemassa Laulasmaa Spassa oltiin myös fillarin kera yötä matkalla Paldiskiin, oli mainio hotelli.
    Fillarikesää -14 odotellen!

  6. Onpa kiva kuulla että tästä on ollut iloa!

    Viroon on vielä palattava. Viime kesänä ei tullut käytyä siellä, mutta mielessä on ollut ainakin seuraavanlaisia vaihtoehtoja;
    -Päiväreissu tai viikonloppu Tallinnaan pyörän kanssa. Kävisi ihan vaan tutustumassa kaupunkiin vähän perusteellisemmin. Päivässä ehtisi varmaan käydä vähän kaupunginlaitamillakin fiilistelemässä. Alle cyclocross-kumit ni ei tarvi niin väistellä.
    -Reissu huomattavasti kevyemmällä varustuksella, eli ilman kärryä, telttaa ja ruokia, retkeilymajoissa yöpyen.
    -Saarten ympäriajo fillarilla. Vaihtoehtoisesti autolla enemmän valokuvaukseen keskittyen.
    -Viikonloppu Tartossa ihan vaan bussilla.

  7. Isäni 67-v ehdotti ens kesäksi pyöräreissua saarille Viroon. Haapsaluun bussilla, sitten Hiidenmaa, Saarenmaa, Muhu ja mantereelta taas bussilla pois. Googlasin reittiä ja löysin matkapäiväkirjasi. Hyvät kuvat sulla! Reissukuumetta nostattavat kertakaikkiaan. Reitillä liene majapaikkoja..? Osaatko vinkata saitteja suunnitteluun?

  8. Hei Sanna, kiitokset palautteesta! Mä suunnittelin reissuni hyvin pitkälti ihan vaan googlaamalla, ja muistaakseni suuri osa tiedoista löytyi muualta kuin osoitteesta http://www.visitestonia.com . Voi toki olla että se on nykyään kätevämpi porttaali.

    Majapaikkoja löytyy kyllä, vaikka ei niitä ihan tuikitiheään ole. Ts. kannattaa kyllä jonkin verran suunnitella sitä reissua etukäteen, tai ainakin niin, että päivällä tietää missä aikoo yöpyä. Ja yöpyminen on kohtuuhintasta, tuntuu hintaan nähden välillä jopa ylelliseltä.

    Hauskaa reissua!

  9. Kiitoksia hyvästä matkakertomuksesta!

    Tämä tuli vastaan, kun etsin matkailumielessä tietoa Viron saarista. Kertomuksesi on itseasiassa tietomielessä yksi parhaimmista, mitä netistä löytyy aiheesta. Lisäksi kirjoituksesi on sujuvaa ja viihteellistä.

    Olen useampana vuotena kiertänyt julkisilla (yl. reittiliikenteen busseilla) Viroa, mutta viime kesänä matkani suuntautui niille seuduille, jonne bussimatkailu on hankalampaa. Lisäksi oman auton liikkumisen vapaus mahdollisti enemmän nähtävää. Viime kesän reittini oli Tallinna – Haapsalu – Hiiumaa – Saaremaa – Pärnu – Põltsamaa – Peipsijärvi – Nelijärvi – Tallinna eli suuret saaret ja halki Viron Peipsille.

    Voin kertoa, että teit hyvän päätöksen poistuessasi Keilan jälkeen tieltä 17 Riisipereen. Tai oikeastaan nähtävää kyllä tiellä 17 on, mutta viimeiset 10-20 km on metsätaivalta huonokuntoisella öljysoralla / asfaltilla ennen Haapsalua. Virossa tiet alkavat olla Suomea paremmassa kunnossa, mutta yksi paha yllätys tuli. Ajoin Hiiumaan läpi. Suora ja hyvä hiekkatie, jota pystyi ajamaan 80 km/h, mutta viimeiset 5 km piti ajaa ykkösvaihteella. Loppuosa siitä tiestä oli tehty meren sileiksi muovaamista kivistä, jotka kuitenkin olivat puolikkaan ämpärin kokoisia. Juttelin taksikuskin kanssa Käinassa, mutta tietenkään en sitten ymmärtänyt kysyä tien kunnosta ennen Kõpun majakalle lähtemistä.

  10. Kiitokset viihdyttävästä matkakertomuksesta!

    Itselläni on kokemusta Virossa pyöräilystä jo vuodesta 2010, jonka jälkeen olen käynyt siellä pidemmällä tai lyhyemmällä lenkillä vuosittain. Kokemuksen karttuessa olen huomannut, että jos haluaa majoittua hyvin, kannattaa majoitukset varata jo hyvissä ajoin. Itse aloitan tämän seuraavaa kesäkuuta varten jo elokuussa. Joskus kuitenkin tapahtumat (kuten viime vuoden Hansa-päivät Viljandissa) ovat vieneet majoituskapasiteetin viimeistä pritsiä myöten jo paljon ennen tätä, joten ei kannata luottaa siihen, että katon alle pääsisi aina ihan varmasti lyhyellä varoitusajalla.

    Toinen asia on tietenkin ruokailut. Joka kylästä ei löydy baaria eikä edes kauppaa, mutta toisaalta niitä kyllä löytyy sieltäkin, missä esim. Visitestonian karttahaulla niistä ei ole mitään tietoa. Olen huomannut, että Google Mapsin Katunäkymä on myös hyvä työväline näiden hakemisessa.

    Liikkumisen osalta voi todeta, että siellä raskas liikenne väistää pyöräilijää yleisesti ottaen aina, jos tilaa vain on (siis ohittaessaan), mitä Suomessa ei tapahdu läheskään samassa mitassa.

    Viime kesänä, joka oli tuulinen, lyhensin päviäajojani muutaman kerran junalla ja bussilla. Näistä erityisesti juna on näppärä, koska pyörän saa mukaan sisään taluttamalla.

    Yksi kysymyskin minulla on: onko kukaan ajanut vanhaa rautatiepohjaa Moisakylästä Abja paluojaan eteläisessä Virossa? Siis minkä kuntoinen se on. Google mapsin mukaan näyttää ihan sujuvalta, mutta toisaalta sitä ei koko matkalta saa näkyviin kovin tarkasti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *