Kirjoitan

Kilpailimme ystävällismielisesti Markus M:n kanssa, siitä, kuka sai kovimman arvosanan ala-asteen aineenkirjoituksessa. Yleensä se olin minä, vaikka molemmat olimme yleensä kärkikolmikossa. Kerran sain kolme kymppiä peräkkäin. Se oli jonkin sortin huippuhetki puolilaiskalle kasin oppilaalle.

Sitten tuli yläaste. Aihe, väite, rakenne, argumentaatio, mielipide, keskisormi mielikuvitukselle. Taistelin, mutta arvosanat kolkuttelivat kasia vain vaivoin. Olin lopullisesti se kasin oppilas. Tai no, lukiossa olin enää keski-seiskaa.

Kirjoittaminen innosti taas, kun ennen hiihto-opas talvea Itävallassa aloitin blogin kirjoittamisen. Se osui aika hyvään aikaan – elämässä tapahtui paljon, ja elettiin muutenkin jonkin sortin bloginkirjoittamisen ja -lukemisen kulta-aikaa. Oma blogi tuntui hyvältä, koska siellä sai, julkisista teksteistä huolimatta, olla omillaan – tekstejä kyllä luettiin, mutta nykyinen sosiaalisen median kyyninen urputus ei yltänyt kommentteihin saakka.

Seurasi sosiaalinen media, ja ymmärrys siitä, että kaikki julkinen on todella julkista, ja aina alttiina kritiikille. Yhtäkkiä ei enää voinut kirjoittaa sitä mitä sylki suuhun toi, vaan rupesin punnitsemaan sanojani, kirjoittamaan sisäsiististi ja harkiten, miettien mitä uskallan sanoa ääneen. Ja hiljalleen se jäi ja lopulta unohtui.

Viime viikon Näytelmätehdas-kurssilla puhuttiin tajunnanvirran kirjaamisesta. Päätän kirjoittaa puoli tuntia ilman tauotta. Sanat seuraavat toisiaan, ajatus poukkoilee sinne tänne. Kirjoitan olemisesta, elämän tarkoituksesta, isoisän iltarukouksesta, stereotyyppisistä italialaisista, Messiaista ja omista toiveistani.

Uppoan tuolissa syvämmelle, kroppaan ilmestyy pieni tärinä stressin purkautuessa, katson kelloa ekan kerran 29 minuutin kohdalla. Hellou vanha ystävä.

IMG_6636

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *