Meditaatiosta vielä

Ehdin jo saada kommentteja eilisen meditaatio-reflektion kriittisyydestä. Miksi nappasin niin kärkkäästi kiinni siihen (eittämättä hyvin niukkaan) hengelliseen osuuteen? Syy on, ei niin kovin yllättäen, omassa historiassani.

Vietettyäni teini-iässäni paljon aikaa seurakuntanuorissa, sain kokea paljon hyvää hengellisessä elämästä. Koin vahvasti löytäneeni hengellisen elämän ytimen; rakkauden. Tämän otsikon alle voidaan sitten niputtaa kaikkea lähimmäisen kunnioituksesta toinen toisemme hyväksymiseen. Yhtäkaikki, kaikessa on kuitenkin kyse rakkaudesta. Siksi minusta tuntuikin todella vieraalta kaikki monimutkaiset selitykset opetuslapsista, neitseellisistä raskauksista, ristiinnaulitsemisesta, ja kuoleman jälkeisestä zombie-vaelluksista. Ja näiden varjolla sitten vielä kehdataan sanella ihmisille miten heidän tulisi elää. Samalla maanitellaan ihmisiä tulemaan joka sunnuntai kirkkoon jotta usko vahvistuisi…mikä on hyvin loogista. Kuten mikä tahansa aivopesu, se vaatii säännöllistä vahvistamista pysyäkseen vallassa. Rakkauden käsitys hämärtyy.

Minulle näyttäytyy selkeämmin, että kaikki on jo tässä. Ja koska hetki ja tässä oleminen on ikäänkuin päätepiste, selitykset linjautuvista planeetoista yms. vievät tästä kauemmas. Toki planeettojen ajatteleminen ohjaa meitä ajattelemaan itseämme suuremmassa kokonaisuudessa. Siltikin, kuin jumalanpalvelus kirkossa, hengelliset selitykset näyttäytyvät minulle ulkokohtaisena keinona vahvistaa uskoa/hurmosta.

Koen, että nähdäkseni hetken selkeämmin, on minun riisuttava pois jämähtäneitä ajatusmallejani. Otin ensi askeleen luopumalla kristinuskosta, ja se on tuntunut yksinomaan hyvältä. Antamalla jalansija toisen sanelemalle hengellisyydelle/mystifioinnille tuntuisi tässä vaiheessa askeleelta taaksepäin.

Toisaalta, luettuani meditaatiota hyvin pitkään harjoittaneiden tekstejä (esim. neurologi James H. Austin), hengellisyys ei ole ehto meditaatiolle. Siltikin, sen välttäminen/vastustaminen saattaa toimia hidasteena tai lopulta jopa esteenä omalla polulla. Ja kyllä, minun on helppo uskoa että siellä jossain vielä kurkkii kokemus suuresta yhteydestä, oikeellisuudesta tai täydellisyydestä jos vain annan sille mahdollisuuden. Se on ehkä jopa todennäköistä. Toisaalta uskon, että jos jokin ikinä, juuri se on vapaa kaikesta mystifioinnista.

Toisaalta#2; olen näyttelijäntyössäni huomannut, kuinka muiden näyttelemisen kritisoiminen (vaikka vain ajatuksen tasolla) tekee minusta kriittisemmän myös itseäni kohtaan. Se on tuhoisaa itselleni niin näyttelijänä kuin ihmisenä. Sama tuntuu pätevän myös meditaatiossa. Siten on ihan aiheellista kysyä, oliko tässäkään tekstissä mitään järkeä. No ehkä se, että nyt kun olen tuonut julki sieluni kriittistä maisema, osaan suhtautua näihinkin tuomitsematta. Ehkä.

No mten se rakkaus sitten tähän liittyy? Kun on läsnä tässä hetkessä, ja rauha valtaa mielen, ainakin minulle nousee pintaan yleinen rakastamisen tunne. Se tulee täysin pakottomasti, ikäänkuin se olisi aina siellä, jos sen vain antaisi tulla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *